Joskus pitää eksyä ja kunnolla, jotta tietää taas mihin suuntaan on menossa.

Viime aikoina tuntunut kyllä tosi rankalta. Jotenkin olen onnistunut nukkumaan pommiin, kaatumaan pyörällä yms. Hajottanut kännykän...

Tuntui, että niitä poissaoloja, vaan kertyi ja koulu ahdisti monestakin syystä. Ahdisti muutenkin ei vain koulu.  Sain asiat kuitenkin hoidettua, niin kuin yleensä asioille tapahtuu ne tuppaa järjestymään-

Yks suuri juttu on tietenkin oma diplomi eli siis teatterilukiodiplomi, jossa pitää tehdä täysin oma esitys. Minä, joka rakastan valmiita kässäreitä ja hyvää ohjaajaa joudun nyt olemaan se itse. Etenkin tässä kohtaa iski myös epäonnistumisen pelko vahvasti. Mitä jos kaikki menee pieleen ja siitä tulee ihan hirveä? Mitä jos musta ei tulekaan mitään? Tuntuu todella, että diplomini on Näytön paikka. Näyttää mistä mut on tehty. Näyttää, että mä pystyn siihen. Näyttää, että tämä se on se mun juttu; Näytteleminen. Ei siis yhtään paineita.

No diplomi on edistynyt jo paljon. Vielä pitäisi tehdä kässäri ja puvut. Siitä mitä mun päähän on syntynyt. Diplomi ei ahdista enää, niin paljon kuin se ahdisti koska mulle on tullut päähän mielikuvia ja juoni. Vaikeinta on aloittaminen. Ensi askeleet.

Mun marraskuu näyttää ihan kauheelta. Ei pelkästään marraskuu, vaan viikot Joululomaan asti. Maanantai ja torstai on mun viikkojen ainoat vapaapäivät. Tiistaisin teatteritreenit. Tehdään William Shakespearen Hamlet. Keskiviikkoisin tyttökerho ja sinne suoraan koulusta. Pe-su joko teatteritreenit tai Ohjaajakurssi, joka on myös teatterilla. Sunnuntaina tanssi.
Nyt ekan treeniviikonlopun jälkeen teatteri tuntu, niin hyvältä. Meidän ryhmä on ihan uskomaton. Ne ihmiset saa hymyn mun huulille ja nauramaan. Me tehdään kaikki, niin tosissaan, mutta silti ei tosikkona. Meidän ohjaajakin on niin uskomaton. Aah tän viikonlopun jälkeen teatteri tuntuu turvapaikalta. Mikä on hyvä, sillä siellähän mä tuun olee 4 kertaa viikossa.


Lisäksi ensviikolla meen sunnuntaina hoitaa omien koirieni kasvattajan koiria. Menen siis su-ti heille ja mulle varataan ruokaa jääkaappiin. Koirat ovat ihania kaksi setteriä ja yksi hymyilevä faaraokoira-rouva. Etenkin toisella settereistä mulla on siihen omituinen vaikutus; se menee ihan hulluksi ja saa hepulin ja yrittää ruveta leikkimään mun kanssa viskoen tassujaan mulle. Kyseinen koira ei kuulemma tee tätä kenelläkään muulle. Toisen setterin kanssa taas kisasimme Junior Handlerissa joten se tuntee minut taas siksi. Se oli minulla monta kertaa hoidossa juuri näyttelyiden takia.


Joo, että paljon tohinaa riittää ja silti mä oon tässä hengittäen sisään ja ulos. Mulla on selvä suunta ja nautin tän kuukauden jutuista. Kyllä tästäkin kuukaudesta selvitään.

Treenipäiväkirja 8 seiskan jäädessä jo unohduksiin

Tänään piti ottaa hellemmin, sillä olin kaatunut pyörällä ja polvet olivat vielä hieman kipeät etenkin suurien mustelmien vuoksi.

Meni yllättävän hyvin. Pysyin mukana ja muutenkin tuntui hyvältä tanssia. Ei se ole, niin vaikeaa, kunhan pääsee kunnolla sisälle. Tuntuu, että nyt olen jo koputtelemassa ovelle aiemmin epäröinut edes koputtaa.

Epäröinti ja epäonnistumisen pelko ne vain jahtaavat pitää oppia luottamaan itseensä. Ei saa pelätä epäonnistumista ja jos ei osaa kysyy ja uskaltaa kysyä. Uskaltaminen.

Kyllä musta vielä hyvä tulee. Mä tunnen sen.